Cut my life into pieces, I’ve reached my last resort.
Suffocation, no breathing, don’t give a fuck if I cut my arm, bleeding.
Do you even care if I die bleeding? Would it be wrong? Would it be right?
If I took my life tonight, chances are that I might, mutilation outta sight and I’m contemplating suicide.
I never realized I was spread too thin till it was too late and I was empty within.
No love for myself and no love for another. Searching to find a love up on a higher level, finding nothing but questions and devils.
’Cause I’m losing my sight, losing my mind, wish somebody would tell me I’m fine. Nothing’s alright, nothing is fine.
I’m running and I’m crying, I can’t go on living this way.
Olen saanut joitain huolestuneita kommentteja, ja siksi ajattelin lopettaa tänne kirjoittamisen. En halua huolestuttaa, tai vaivata ketään. Päätin kuitenkin jatkaa kirjoittamista, ja täsmentää muutamaa asiaa, ettei minusta tarvitsisi huolestua:
En ikinä pystyisi tappamaan itseäni. Elämässäni on liian paljon ihmisiä, joita se satuttaisi, enkä koskaan pystyisi sitä heille tekemään.
Tarvitsen tätä blogia ”roskakorikseni”, paikaksi, jonne voin kipata ja tyhjentää kaikki pahat ajatukseni ja negatiivisuuteni. Tämä kirjoittaminen helpottaa todella paljon.
Eli, täällä minä vielä olen. Ei se elämä loppunutkaan. Se jopa hetkeksi alkoi. Tunsin kerrankin eläväni, en vain selviytyväni. Kaikki oli hyvin, hetken.
Nyt olen taas tässä. Nyt minä tiedän, millaista on olla onnellinen, oikeasti. Ainakin minä luulen niin. Minä olin hetken onnellinen. Ihan kuin kaikki muutkin. Minä elin, minä nauroin. Nyt minä tiedän. Ja nyt minä haluan sen tunteen takaisin. Haluan itseni takaisin. Sen mitä oli olla onnellinen. Tavallinen ihminen, yksi teistä.
Minä rakastin sitä.
Itsensä syyttely – mitä se hyödyttää?
Älkää siis syyttäkö itseänne. Kukaan ei ole syyllinen tähän, vain minä itse. Olen niin pirun heikko. Ja väsynyt. Ei teistä kukaan olisi voinut tehdä mitään toisin – miten muka olisi? Minähän hymyilen, nauran koko ajan. Minulla on ihmisiä ympärillä, enemmän kuin useimmilla. Näytän onnelliselta, ja kai olenkin, osittain. Olen onnellinen siitä, että olette elämässäni. Ja kiitollinen kaikesta, mitä olette tehneet, sanoneet… En voisi pyytää teiltä enempää. Ainoastaan anteeksiantoa.
Ainoa asia mikä minua pelottaa, pelottaa niin perkeleesti, on se että päädytte suruun, itsesyytöksiin, ettekä pääse tästä yli. Kyllä, pitää teidän surra aikanne, ja sitten nousta ylös. Tämä on minun päätökseni, ja nyt minä olen vapaa. Tämä on sitä mitä minä haluan.
Antakaa anteeksi. Teitä on paljon, joita rakastan, rakastan aivan saatanan paljon ja tuntuu niin pahalle, sattuu, että joudutte minun takiani suremaan. Rakastan teitä niin paljon, mutta on yksi ihminen, ketä en rakasta. Ihminen jota vihaan, toisinaan niin paljon että ihan oksettaa. Minun elämäni tärkein ihminen, minä. Olen niin uupunut tähän.
En ole koskaan pelännyt kuolemaa, olen aina ajatellut sen jonkinlaisena helpotuksena, jonkinsortin armahduksena. Ei tarvitse enää ajatella, ei tarvitse enää jaksaa. Sitä minä kaipaan.
Antakaa anteeksi, teidän elämänne jatkuu, vaikka minun ei. Ja se on hyvä niin. Rakastan teitä niin suunnattomasti, mutta en minä enää sen voimin jaksa elää. En jaksa elää itseni kanssa. En minä osaa elää tätä elämää.
Nyt minä lähden kotiin.
Bang bang, he shot me down.
Bang bang, I hit the ground.
Bang bang, that awful sound,
bang bang,
my baby shot me down.
On surkeaa, kun kuljet läpi päivän, ja suurin osa ajatuksistasi kohdistuu virheisiin. Eikä tietysti mihin tahansa virheisiin, vaan niihin mitä sinussa itsessäsi on. Jatkuvaa itsensä arvioimista, ja miettimistä ”mikä kaikki minussa onkaan vikana”. Kun asiaa noin miettii, löytää tuhat ja yksi asiaa, jotka olisivat paremmin. Löydät asioita ulkonäöstäsi, luonteestasi, käytöksestäsi, sanoistasi, teoistasi, valinnoistasi. Vikojen määrä lisääntyy jatkuvasti, eikä loppua näy. Raskasta olla tietoinen koko ajan siitä, kuinka huono on.
Minä olen epäonnistuja. Minä en ole täydellinen. En jaksa pitää huolta itsestäni, en jaksa enää välittää. Eikä se haittaa. Ei aina tarvitsekaan jaksaa. Eihän.
”Miksi miksi teit niin? Väsyitkö elämän vaatimuksiin? Mikset kertonut peloistasi joita kannoit sielussasi
. Nyt kaikki on niin tyhjää sanatonta ikävää. En vielä oikein edes ymmärrä tätä kylmää pimeää.
Miksi miksi teit niin? Petyitkö unelmiin valheellisiin? Sitä käsittää ei voi kukaan miksi lensit tuulten mukaan.
Sä peitit taitavasti jäljet kyynelten ja kun en pinnan alle katsonut niitä koskaan nähnyt en.
Kulta pieni, mä tahtoisin ottaa sinut taas syliin ja puhaltaa pahan pois että kaikki taas hyvin ois.
Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa lopulta pimeyden.”
Pitäisi olla vahva, ja ajatella itseään. Tehdä päätöksiä, itsekkäästi, oman edun mukaan.
Kuinka siihen pystyy tällainen rukka, joka aina miellyttää muita, joka myötäilee, ja laittaa aina muiden tarpeet omensa edelle? Ei mitenkään. Yritän olla vahva, ja tehdä niinkuin itselleni on parhaaksi. En tiedä, pystynkö siihen, mutta olen päättänyt yrittää. Tällä kertaa en luovuta, tällä kertaa en anna periksi, en polvistu ja anele anteeksi asioita, joista minun ei kuulu olla pahoillani. En suostu siihen.
Minä yritän.
Syyttely. Se on kuin veitsen isku sydämeen. Varsinkin, jos syytteet ovat turhia, aiheettomia. Minä en kestä niitä.
Pyrin olemaan täydellinen – ja minua syytetään jostain mitä en ole tehnyt. Alkaa oksettaa ja silmissä sumenee. Tuntuu että pyörryn.
Älkää vihatko minua, en minä mitään pahaa.. Haluan vain olla hyväksytty ja rakastettu. Älkää syyttäkö minua. Anteeksi. Pyytelen anteeksi, vaikken ole mitään tehnytkään. Anteeksi, anteeksi.
On välillä niin vaikeaa elää ihmisten kanssa. Haluan pois, jonnekin missä ei ole ketään. Ei mitään. Ei tarvitse pelätä mitä sanoo tai jättää sanomatta, tekee tai jättää tekemättä. Viekää minut pois. Helpottuisiko kaikki jos vain lähtisin pois. Toiselle puolelle maailmaa, yksin. Jättäisin vain kaiken, pakkaisin repun ja lähtisin? Seuraisiko tämä olo minua? Jos aloittaisin ihan alusta, jossain missä kukaan ei tunne minua. Mitä sitten tapahtuisi? Minun tekisi mieli yrittää..
Paranisinko minä?
Juhlan jälkeen tyhjä pää, enkä voi käsittää, etten eilen voinut elää ilman sinua.
Eilen uskoin, että saat mut hetkeks loistamaan, mutta toivoin, että aamu sinut veisi mukanaan.
Tahdoin niin uskoa, että olet mun ainoa, mutta tunnoton oon.
Mulle käy kuka vaan, etkä pysty mua satuttamaan.
Tuntuu vain, että olen niin yksin, niin yksin. En edes pysty sanoin kuvailemaan tätä yksinäisyyden tunnetta.
Maailma on kova paikka, tiedän sen, harmaa ja karu, ankara. Säälimätön. Miten näin kolkossa paikassa voi pärjätä yksin? Olo on toivoton.
Eikö kukaan ymmärrä? Eikö kukaan välitä, pärjäävätkö kaikki muut yksin?
Minä en pärjää. Minua ei ole luotu pärjäämään, selviämään yksin tästä kaikesta. Ei tästä elämästä. Ja silti olen niin yksin.
Ja kenen syytä se on? Itseni tietysti. Tällaisen suojamuurin sisään ei pääse. Ei kukaan. Sinä et pysty satuttamaan minua, olen suojannut itseni niin hyvin. Ja silti olen voimaton, avuton ja yksin muurini sisällä. Apua.
Pelottaa. Elämä on epävarmaa.
Miinakenttä jonka läpi yrität ryömiä satuttamatta itseäsi.
Arvaa mitä? – Kaikkia sattuu joskus.
Vaikka kuinka yrität vältellä sitä, se tapahtuu. Pum.
Yrität olla hyvä ihminen, ja silti jotenkin onnistut itsekin satuttamaan muita ihmisiä. Ehkä niitä juurikin tärkempiä.
Miten siitä koskaan toipuu? Miten toipuu omasta hölmöydestään, omasta typerästä päätöksestään joka satuttaa jotain rakastasi?
Ei siitä toivu.
Jos itse pystyt satuttamaan läheisimpiäsi, miksei joku, jota rakastat, pystyisi satuttamaan sinua?
Olet ja elät kuin kotilo, suojakuoresi sisällä, peloissasi ja varovaisesti.
Häpeän itseäni. Ja pelkään, milloin minuun sattuu.
Älä anna itseäsi kenellekään, älä luota kehenkään, älä avaudu ajatuksistasi, älä itke muiden nähden, älä anna niiden kuvitella olevasi heikko.
“The thought of suicide is a great consolation: by means of it one gets through many a dark night.”
― Friedrich Nietzsche
Minua itkettää. Pitkästä aikaa. Etkä sinä oikein tiedä, mitä tehdä. Näen sen silmistäsi.
Minulla on kamalan paha olla.
En ole enää yhtään mitään, ole näyttänyt sinulle kaiken itsestäni, avannut itseni sinulle. Seison aseettomana ja alasti edessäsi ja itken. Olen paljas.
Kyyneleet valuvat poskillani, alas olkapäilleni. En jaksa enää pidetälle niitä, antaa tulla vaan.
Sinä katsot, hiljaa ja vaikeana. Makaat sängyllä, seison vierelläsi, ja odotan, että teet jotain, sanot jotain. Ei mitään. Ei elettäkään.
Sinä painat silmäsi kiinni ja nukahdat. Kai toivot ettei tätä olisi tapahtunutkaan. Toivot, että olisin pitänyt itseni kurissa, etten olisi avannut solmujani, että olisin pysynyt piilossa. Toivot, että kun heräät, kaikki on kuin ennenkin. Kun heräät, kaikki on lakaistu takaisin maton alle, ja sitä mattoa ei nosteta ikinä.
Olen tällä hetkellä maailman haavoittuvaisin ihminen, ja rukoilen vain, että halaat, otat syliin, silität. Jotain. Mitä tahansa.
Sinä nukahdat. Minä jään yksin itkemään, haavoitettuna niin pahasti, etten usko koskaan selviäväni siitä. Minä jään yksin.
