Lopetus.
Itsensä syyttely – mitä se hyödyttää?
Älkää siis syyttäkö itseänne. Kukaan ei ole syyllinen tähän, vain minä itse. Olen niin pirun heikko. Ja väsynyt. Ei teistä kukaan olisi voinut tehdä mitään toisin – miten muka olisi? Minähän hymyilen, nauran koko ajan. Minulla on ihmisiä ympärillä, enemmän kuin useimmilla. Näytän onnelliselta, ja kai olenkin, osittain. Olen onnellinen siitä, että olette elämässäni. Ja kiitollinen kaikesta, mitä olette tehneet, sanoneet… En voisi pyytää teiltä enempää. Ainoastaan anteeksiantoa.
Ainoa asia mikä minua pelottaa, pelottaa niin perkeleesti, on se että päädytte suruun, itsesyytöksiin, ettekä pääse tästä yli. Kyllä, pitää teidän surra aikanne, ja sitten nousta ylös. Tämä on minun päätökseni, ja nyt minä olen vapaa. Tämä on sitä mitä minä haluan.
Antakaa anteeksi. Teitä on paljon, joita rakastan, rakastan aivan saatanan paljon ja tuntuu niin pahalle, sattuu, että joudutte minun takiani suremaan. Rakastan teitä niin paljon, mutta on yksi ihminen, ketä en rakasta. Ihminen jota vihaan, toisinaan niin paljon että ihan oksettaa. Minun elämäni tärkein ihminen, minä. Olen niin uupunut tähän.
En ole koskaan pelännyt kuolemaa, olen aina ajatellut sen jonkinlaisena helpotuksena, jonkinsortin armahduksena. Ei tarvitse enää ajatella, ei tarvitse enää jaksaa. Sitä minä kaipaan.
Antakaa anteeksi, teidän elämänne jatkuu, vaikka minun ei. Ja se on hyvä niin. Rakastan teitä niin suunnattomasti, mutta en minä enää sen voimin jaksa elää. En jaksa elää itseni kanssa. En minä osaa elää tätä elämää.
Nyt minä lähden kotiin.
Olethan hengissä? Elämä on jotakin paljon enemmän, kuin mitä näet tällä hetkellä. Elämä on suurempi kuin kuolema. Olet aivan käsittämättömän tärkeä ja arvokas ihminen. Olen sinusta huolissani, tosi paljon, ja siihen lienee paljon aihettakin.
Toivon sun vastaavan tähän viestiin. Toivon sulle hyvää -ja sitä elämääsi tulet vielä saamaankin.
Lyhyt viesti vaikka asiaa olisi paljon enemmänkin
täällä minä vielä olen.