Paljas.
Minua itkettää. Pitkästä aikaa. Etkä sinä oikein tiedä, mitä tehdä. Näen sen silmistäsi.
Minulla on kamalan paha olla.
En ole enää yhtään mitään, ole näyttänyt sinulle kaiken itsestäni, avannut itseni sinulle. Seison aseettomana ja alasti edessäsi ja itken. Olen paljas.
Kyyneleet valuvat poskillani, alas olkapäilleni. En jaksa enää pidetälle niitä, antaa tulla vaan.
Sinä katsot, hiljaa ja vaikeana. Makaat sängyllä, seison vierelläsi, ja odotan, että teet jotain, sanot jotain. Ei mitään. Ei elettäkään.
Sinä painat silmäsi kiinni ja nukahdat. Kai toivot ettei tätä olisi tapahtunutkaan. Toivot, että olisin pitänyt itseni kurissa, etten olisi avannut solmujani, että olisin pysynyt piilossa. Toivot, että kun heräät, kaikki on kuin ennenkin. Kun heräät, kaikki on lakaistu takaisin maton alle, ja sitä mattoa ei nosteta ikinä.
Olen tällä hetkellä maailman haavoittuvaisin ihminen, ja rukoilen vain, että halaat, otat syliin, silität. Jotain. Mitä tahansa.
Sinä nukahdat. Minä jään yksin itkemään, haavoitettuna niin pahasti, etten usko koskaan selviäväni siitä. Minä jään yksin.
