Opinko minä koskaan.
Jos on kaikki asiat mallillaan, niin ihminen on onnellinen.
On rakkaita ihmisiä, hyviä ihmissuhteita, monenlaisia. On työ, josta vieläpä pitää, on koti jossa on turvallista olla, on ruokaa eikä rahankaan kanssa ole mitään harmeja. Näin ihminen on onnellinen. Ei ole stressiä, ei huolia, ei suruja, murheita..
Miksen minä sitten ole?
Tai olenhan minä, hetkittäin. Miksi minä silti haluaisin kuolla, luovuttaa? Se tuntuu niin helpolta ratkaisulta kaikkeen, ulos pääsyltä.
On minulla hyviäkin päiviä. Sellaisia päiviä kun tuntuu ihan onnelliselta, ja hymyilyttää.
Ja sitten tulee näitä päiviä, kun ääni sisälläni huutaa ”tapa ittes, ei susta ole edes siihen..”. Mitä minä sille äänelle teen? Mistä tämä olo tulee? Niinä päivinä olen hiljaa, en hymyile, ja suoraan sanoen vituttaa. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Uuvuttaa, tekisi mieli antaa periksi.
Aluksi nämä ajatukseni menivät teini-iän piikkiin. Eikös kaikki teinit ole jotenkin ahdistuneita? Niin minä silloin ajattelin, ja vakuutin itselleni, että ajan kanssa tämä helpottuu. Milloin sitten?
Mietin näitä asioita 12-vuotiaana ja vakuutin itselleni, että kyllä minä opin elämään.
Nyt olen 22. Enkä ole oppinut mitään.
