Suru on kaunista.
Minulla on ollut hyvä elämä.
Kaikilla on ylä- ja alamäkensä, niin minullakin, mutta kaiken kaikkiaan, minulla on ollut todella hyvä elämä. Kuitenkin olen aina ollut jossain määrin itsetuhoinen. Olen syönyt lääkkeitä vaikuttaakseni pirteämmältä, olen viillellyt jalkojani, olen juonut itseni umpitunneliin useita kertoja jotten ajattelisi.. Pää täynnä ei tarvitse ajatella mitään.
Häpeän itseäni, niin paljon että välillä tahtoisin hirttää itseni (en koskaan voisi oikeasti hirttää itseäni, se olisi aivan kamalaa sille joka minut löytäisi roikkumasta.. En minä sellaista halua kenellekään.) Minä en pidä itsestäni. En ollenkaan.
Miten elämäni on mennyt tähän pisteeseen? Vai onko se aina ollut siinä pisteessä? Olenko minä luonnostani tällainen?
En muista koskaan tunteneeni suunnatonta elämänhalua… Lapsena kirjoitin ystäväkirjoihin, että suru on kaunista… Olen aina pitänyt kuolemaa kauniina ja helpottavana. En ole ikinä osannut pelätä sitä. Ehkä jollain tasolla olen aina odottanut sitä.
Pahimpina aikoina olen toivonut, että saisin syövän, sellaisen jota parhaimmatkaan lääkärit eivät pystyisi hoitamaan. Hiipuisin luonnollisesti pois. Se olisi helpompaa muille ihmisille. Saisi rauhassa hyvästellä. Olisi syy kuolla. Hyvä syy. Nyt minulla ei ole…
Tuntuu turhalta, itsekkäältä ja kiittämättömältä lopettaa elämänsä, kun kaikki on hyvin. Ja minullahan on asiat hyvin ! Minulla ei vain ole intohimoa elää. Olen vain uupunut.
Päivästä toiseen, täytyy pyörittää arkea, ja minä vain odotan että se oppisi pyörimään itsekseen. Ei se niin mene. On jaksettava tehdä asioita. Käy töissä, maksa laskut, siivoa, näe ystäviä, vietä laatuaikaa perheen kanssa, huomioi rakastasi..
Joka päivä.
Tuntuu äärettömän lohduttomalta olla kahlittuna itseensä. Enkä pääse pois.
