Hiljaisuus.
En osaa puhua tunteistani. Se on kamalaa. Kai olen siinä suhteessa kuin mies. ”Rakastan sinua”, jo sen sanominen ääneen vaatii valtavia ponnisteluja. Kun pitäisi puhua vaikeista asioista, pala nousee kurkkuuni ja tuntuu että tukehdun siihen jos puhun. Siksi useimmiten olen aivan hiljaa. Siksi kukaan ei tiedä tästä mitään. Eikä saakaan tietää, ei muiden tarvitse huolehtia ja kärsiä, koska minä kärsin. Minä pärjään kyllä yksinkin, olenhan minä tähänkin asti pärjännyt..
Kysymyksiä, ”Mitä mietit, miksi olet niin hiljaa, onko joku huonosti”, vastauksia ”en mitään, ei, väsyttää vaan…”
Miksi puhuminen on niin vaikeaa? Jos vain puhuisin, kertoisin tästä kaikesta jollekin, se saattaisi helpottaa. Voisin oppia nauttimaan elämästäni täydellisesti, saattaisin oikeasti olla jopa onnellinen! Ehkä löytäisin tahtoni elää.
Miksen siis vain puhu? Koska minulla se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ahdistavaa, olen niin huono siinä..
Ehkä tämä kirjoittaminen auttaa? Vie osan ajatuksistani pois, se auttaa ihan vähän.. Ainakin toivon niin.
Tämä on niin paljon helpompaa kuin puhuminen.
