Kahlittu itseensä.
Mikä minussa on vikana, olenko minä sairas?
Masentunut? En usko. Ei minua masenna, kai. Minä vain haluan olla olematta.
Ymmärrätääköhän kukaan yhtään mitä tarkoitan? Tuskin..
Masentunut ihminen on selvästi masentunut. Ruoka ei maistu, ei nukuta, itkettää, ahdistaa.. Ei minua. Syön, nukun vaihtelevalla menestyksellä, minua ei pahemmin itketä, eikä ahdista. Ainoa asia mikä on huonosti, on se, että toisinaan vihaa itseäni. Aivan suunnattomasti. Tai, sekin vaihtelee päivittäin. On niitä päiviä, että tulen itseni kanssa toimeen, saatan jopa hieman hymyillä itselleni. Ja on taas niitä päiviä, jolloin haluaisin hypätä narun päähän samantien.
Niinä päivinä ajattelen… ”Miksi olen niin tyhmä, enkö osaa tehdä mitään oikein, miksi olen niin ruma, miksi olen niin lihava…”. Joku joskus sanoi minulle, että jos ei rakasta ensin itseään, ei kukaan muukaan voi sinua rakastaa.
Paskapuhetta.
Pidän itseäni rumana, aivan sanoinkuvaamattoman vastenmielisenä. Jos syön liikaa, se tuntuu niin kuvottavalta..
Ääni sisälläni herää taas tuomaan minut todellisuuteen ”saatanan läski, taas sinä syöt ja lihot, hyi helvetti”… Minulla on niin huono itsetunto. Valtava riittämättömyyden tunne, kun en vain riitä, en millään..
Soimaan itseäni usein. Olen mielestäni liian tyhmä ja ruma, kuka minua pystyisi rakastamaan.
Kuka minun kanssani jaksaa elää, kun en edes itse jaksa. Miten voin olla näin inhottava, saamaton ja kiittämätön. En ole mitään. Ja minä uskon kaiken sen, mitä itselleni sanon. Ihan sama, sanoo kuka tahansa jotain muuta, uskon vain itseäni. En luota kehenkään, sillä tavalla vain satuttaa itseään loppujen lopuksi.
Pelottavaa olla niin kiinni itsessään, varsinkin kun vihaa itseään näin paljon.
