Kokki, varas, vaimo, tai rakastaja, sama se.
Ihmisiin on vaikea luottaa. Jokainen valehtelee joskus.
”Joku juo liikaa, joku pettää, joku puhuu liikaa, joku ei mittää, joku nalkuttaa, joku lyö, joku sairastuu ja toista syö, joku kadehtii tai työ menee kaiken edelle, ja vitun raskasta olla mustasukkainen, joku rakastaa mut tajuu et tarvii vapauden vapauden.”
Niin, joku lyö, joku pettää, joku jättää tahallaan asioita kertomatta, joku juoruaa.
On ihmisiä, joihin luotat sata prosenttisesti. Mutta voitko oikeasti koskaan luottaa kehenkään täysin? Monia pieniä salaisuuksia, ja kun niitä alkaa selvitä, pyörii päässä vain ajatus ”mitä muuta sinä olet jättänyt kertomatta”.
Niimpä. Mitä kaikkea minä en tiedä. Kuuluuko minun tietää. Ehkä, ehkä ei.
Enhän minä itsekään kerro kaikkea, onhan minullakin salaisuuksia. Kai meillä kaikilla. Kaikilla on omat salaisuutensa, pimeät puolensa, joista ei muille puhuta, puolia, jonne ei muita ihmisiä lasketa. Kai se on osa ihmisenä olemista.
Voiko siis täysin luottaa kehenkään? Vastaus on ei. Ihminen ei voi koskaan täysin luottaa toiseen ihmiseen. Ei koskaan. Kun et koskaan täysin luota kehenkään, mahdollisuus siihen, että sinua tulee sattumaan pienenee. Jos kukaan ei tiedä heikkouksiasi, ei kukaan voi satuttaa.
”Ei kukaan pysty satuttamaan minua. En ne tiedä, että minuun sattuu, jos minä en itke. Sen takia ne ei pysty satuttamaan minua. Eikä kukaan pysty itkettämään minua.”
