Minä ymmärrän.
Jos joku tuttuni tappaisi itsensä, olisin toki järkyttynyt, surullinen, mutta minä ymmärtäisin.
Olen kuullut itsemurhista puhuttaessa paljon erilaisia kommentteja ja mielipiteitä.
”Se oli aina niin iloinen”, ”Se aina nauroi ja oli niin aurinkoinen”… Niinhän sinä luulet. Minä kyllä ymmärrän. On helppoa näyttää joltain mitä et oikeasti olet. Vaikuttaa täysin elävältä ja onnelliselta, vaikka olet enää pelkkä kuori. Hengität, muttet elä.
”Itsemurha on itsekäs teko!” Ehkä se sitä on.
Mutta kuvittele itse eläväsi lukittuna ihmiseen, jota vihaat, inhoat ja halveksit yli kaiken. Sinun on pakko elää sen henkilön kanssa koko elämäsi. Pystyisitkö siihen, vai olisitko sittenkin ehkä hieman itsekäs?
”Itsemurha – eihän se johda mihinkään.” Aivan. Kuinka ihana ajatus.
”Miksei se puhunut kellekkään?”. Jaa. Miksipäs ei. Siitä puhuminen, että aikoo lopettaa oman olemassa olonsa, ei ole mitenkään helppo aihe. ”Kaunis ilma eikö?” ”On joo.” ”Aattelin tossa muuten tappaa itteni.”
No joo, hyvähän siitä olisi puhua jollekin, mutta kun se ei ole niin helppo aihe kaikille muillekaan. ” Mä oon joskus aatellut tappaa itseni.. Haluaisin kuolla.”. Hiljaisuus, pitkä hiljaisuus. Kova halaus, rutistus ”Voi sua..”. Ja seuraavana aamuna kaikki oli kuin ennenkin. Asia loppuun käsitelty.
Jatkan tätä teko hymyä ja päivästä päivään jaksamista eteenpäin, ja te kaikki uskotte että minulla on asiat hyvin. Hienoa.
Niin, ”miksei se puhunut kenellekään”. Ehkä se puhui. Ehkä ei. Ehkä se yritti. Ehkä sitä ei kuunneltu.
