Onko kaikki ok.
”Onko kaikki hyvin?” ”Onko hermot vähän kireellä?” ”Vaivaako siuta joku?” ”Haluaisitko sie puhua?”
Tällaisia kysymyksiä olen saanut viime aikoina. Aika helppoja portteja keskusteluun siitä, että kyllä, minua vaivaa jokin. Apua. Haluaisin puhua, kaikki ei ole hyvin.
Olen kuitenkin oppinut itsestäni jotain uutta; kun minulta tällaisia asioita kysytään, tulen aivan uskomattoman vihaiseksi. Olisi kuin muuttuisin koiraksi, vihaiseksi, äriseväksi koiraksi, joka raivollaan puollustaa isäntäänsä. Joku on tunkeutumassa MINUN reviirilleni. Olen valmis puremaan hyökkääjää ja haukun kuin mielipuoli.
Tällainen tunnemylly sisälläni syntyy, näistä kysymyksistä. Mieleeni ei tulekaan alkaa kertomaan siitä, mikä minua oikeasti vaivaa, vaan mieleni tekisi vain karjua ”MITÄ VITTUA SE SIULLE KUULUU ANNA OLLA”.
Älä tule minun reviirilleni. Älä kysele. Jätä minut rauhaan.
Sen sijaan että huutaisin nämä asiat, tai näyttäisin pientäkään hitusta puollustusreagtiostani, yleensä hymyilen hieman ja vastaan rauhallisella, hiljaisella äänellä ”Ei miulla mikään oo, väsyttää vaan.”
Ja kaikki on taas niinkuin ennenkin.
