http://www.iltalehti.fi/mieli/2015012118837342_md.shtml
Löysin iltalehdestä jutun, joka pysäytti minut hetkeksi ajattelemaan.
”- Monet niistä (kirjeistä) oli sydänverellä kirjoitettuja. Toiset pyysivät anteeksi olemassaoloaan, toiset taas kertoivat saaneensa perintönä toteamuksen, ettet riitä.”
Aivan. Minä en riitä.
”Häpeästä kärsivä ihminen kokee itsensä epäonnistuneeksi, huonoksi, tarpeettomaksi ja arvottomaksi.”
Suoraan omasta mielestäni tämäkin ajatus.
”- Häpeän tunne on syyllisyyden tunnetta kokonaisvaltaisempi. Syyllisyys liittyy tekemiseen, häpeä omaan olemiseen. Vain suhteessa meille tärkeään koemme häpeää.”
Omaan olemiseen. Tunne on jo niin voimakas, että mieluummin en enää edes olisi olemassa.
”- Kokemus siitä, ettei kelpaa eikä kukaan välitä, voi johtaa masennukseen. Kun itsetunto ja itsearvostus putoavat, vaikuttaa se haitallisesti jaksamiseen ja mielenterveyteen. Yhtäältä häpeä aiheuttaa mielenterveysongelmia, mutta mielenterveysongelmat myös koetaan häpeällisinä.”
Onko mahdollista että tunteeni onkin koko ajan ollut häpeä? Ehkä tämä häpeä on johtanut minut jonkinlaisiisn mielenterveysongelmiin? Häpeä… En ole koskaan ajatellut sitä noin. Olen aina ajtellut että minussa on vain jotain vikaa, kun en ole kuten muut, kun olen näin arvoton ja huono. Ehkä koko ajan olenkin tuntenut vain häpeää?
Jostain kumman syystä, tämä ajatus tuntuu jollain tapaa lohduttavalta. Ehkä minullekin on vielä tehtävissä jotain.
Teardrop on your cheek, how many woes you speak. You’ve been alone for so long.
When did you forget your song? When was your last kiss? How many lovers will you miss?
You’re tired and you’re lonely now, you don’t have to be lonely now. Time will not wait, though you pushed it aside.
Don’t be afraid, oh faded bride. Little bird out on a limb. It’s getting cold out and I can’t invite you in. Better not hold out.
Better fly away from here and leave behind your fear. Nothing is certain now and no one can show you how. Faith you couldn’t brave.
Finally you’ve been betrayed. Oh this dark wave knocked you down and swept you away and the old 78 is skipping.
Better be there when the band starts playing. Oh ruined maid, all the love you couldn’t save.
Now it’s getting late, slip softly into starlight, time to turn away.
They’ve been waiting on the other side, don’t be afraid, slip softly into starlight.
Taas on muutama uneton yö takana.
En jaksaisis enää esitää reipasta, väsyttää niin pirusti, mutta uni ei vain tule.
En enää tiedä mitä tehdä. Olen ottanut muutamat viina snapsit ennen nukkumaan menoa, että rentoutuisin, mutta ei auta. Olen kokeillut myös kannabista, mutta siitä ei ole minulle mitään iloa (siksipä en kyseistä tuotetta enää nauti). Yleensä kun tuntemani ihmiset polttavat pilveä, heistä tulee iloisia, jotenkin onnellisempia, rentoutuneita..
Mikä minussa on vikana? Kun minä poltan, minusta tulee vihainen. Minua suoraan sanoen vituttaa, ja haluaisin vain olla yksin. En kykene puhumaan kenenkään kanssa, vain siksi, etten halua. Tunnen aivan käsittämättömän suurta … miten sitä voisi kuvailla. Olen vihainen mutta samaan aikaan tuntuu kuin olisin tyhjä, enkä kykenisi tuntemaan mitään.
Psykopaatti.
Eräs sanoi minulle kerran, että ihminen on eniten oma itsensä, kun on pilvessä. Olenko minä tosiaan oikeasti tällainen?
Maailma on suuri mut mitä sil on väliä, avara ja kaunis mut mitä sil on väliä? Itse olen aina sama ja aina tässä.
Lentokoneet nousevat jyrkästi ja nopeaan, vievät minut kauaksi kotoani nopeaan, vievät minut kauas, silti oon aina tässä.
En pääse pois.
Istun koko päivän teksasilaisen vieressä, tämän matkan jälkeen me ei nähdä enää ikinä.
Se menee jonnekin, mä olen aina tässä.
En pääse pois.
Muil on niiden salaisuudet, mä en kuule niitä, mä en nää.
Joskus koetan sopeutua, avautua, kuunnelkaa mua. Se on säälittävää.
Ne sanoo: ”Vaikeaa? Ahaa, ei susta huomaa.”
”Onko vaikeaa? Ahaa, ei susta huomaa.”
On vaikeaa luottaa ja rakastaa. Mitä enemmän rakastan, sitä enemmän pelkään. Mitä jos et olekaan siinä enää huomenna?
Ja taas takana sellainen yö, ettei uni tullut.
Tai tuli se, ja meni. Parin tunnin välein heräsin, tuijottamaan makuuhuoneen kattoa ja miettimään, milloin tämä loppuu. Vaikka minulla on koko ajan ihmisiä lähelläni, tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan. Kukaan ei oikeasti ymmärrä minua, ja sitä kaikkea mikä pääni sisällä velloo. Toivetta siitä, että joinain päivänä saan helpotuksen, vapauden kaikista kahleista, jotka raastavat minua pikkuhiljaa hengiltä. Itsemurhan ajattelu on auttanut minut läpi monista vaikeista öistä. Lohduttava ajatus siitä, lupaus siitä, että tämä kaikki loppuu aikanaan. Tai en minä aina itsemurhaa ajattele, enemmänkin kuolemaa. Mikä helpotus olisikaan olla ajattelematta.
Hiljaisuus.
Pitkä, käsittämättömän ahdistava hiljaisuus. Loputon, äänetön.
Puren hampaita yhteen, raivostuttaa, ahdistaa, raain kättäni, nypin kynsiäni. Miten tämän saa loppumaan.
Tekisi mieli huutaa, huutaa niin kovaa kun vain ikinä pystyisin. Tekisi mieli itkeä, raivota, heittää tavaroita seinille, seota, huutaa vittu niin että keuhkot repeävät, niin ettei enää lähtisi ääntäkään.
”Ihan turha huutaa, ei mua kuule kukaan.”
Olisinkohan onnellinen, jos täyttäisin kaikki vaatimukseni.
Jos olisin täydellinen.
Jos olisin laiha ja kaunis, haluttava.
Jos olisin menestyvä taloudellisesti, jos osaisin tehdä täydellistä ruokaa ja pitää kotini puhtaana.
Jos olisin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, aina menossa, aina reipas ja aktiivinen.
Olisinko onnellinen?
Miksen vain voi olla täydellinen. Edes osittain. Edes kaunis. Edes reipas. Edes onnellinen.
”Through early morning fog I see visions of the things to be. The pains that are withheld for me, I realize and I can see that suicide is painless. It brings on many changes and I can take or leave it if I please. The game of life is hard to play and I’m gonna lose it anyway. The losing card I’ll someday lay, so this is all I have to say. The sword of time will pierce our skins, it doesn’t hurt when it begins. But as it works its way on in the pain grows stronger, watch it grin, but suicide is painless. A brave man once requested me to answer questions that are key, is it to be or not to be, and I replied ’oh why ask me?'”
Pitäisikö minun hankkia apua.. En minä itselleni tekisi mitään. Mutta nämä ajatukset.. Ne eivät häviä mihinkään.
Ne pyörivät ympyrää päässäni, välillä mennen piiloon, mutteivät ne koskaan mene pois. Miten minä jaksan elää niiden kanssa. Miten minä pystyn.
Kun vain pystyisin jollekin puhumaan mitä ajattelen, auttaisiko se.. Ei kai kukaan ymmärtäisi. Pitäisivät hulluna.
Usein kysytään ”onko siulla joku, oletko huonolla tuulella” jne.. Helppo vastaus joka vie kaikki kysymykset pois on ”Ei, miuta vaan väsyttää.”
Väsyttää, väsyttää, väsyttää.. Miten paljon voi yhtä ihmistä väsyttää. Ei näin paljon.
Ihmisiin on vaikea luottaa. Jokainen valehtelee joskus.
”Joku juo liikaa, joku pettää, joku puhuu liikaa, joku ei mittää, joku nalkuttaa, joku lyö, joku sairastuu ja toista syö, joku kadehtii tai työ menee kaiken edelle, ja vitun raskasta olla mustasukkainen, joku rakastaa mut tajuu et tarvii vapauden vapauden.”
Niin, joku lyö, joku pettää, joku jättää tahallaan asioita kertomatta, joku juoruaa.
On ihmisiä, joihin luotat sata prosenttisesti. Mutta voitko oikeasti koskaan luottaa kehenkään täysin? Monia pieniä salaisuuksia, ja kun niitä alkaa selvitä, pyörii päässä vain ajatus ”mitä muuta sinä olet jättänyt kertomatta”.
Niimpä. Mitä kaikkea minä en tiedä. Kuuluuko minun tietää. Ehkä, ehkä ei.
Enhän minä itsekään kerro kaikkea, onhan minullakin salaisuuksia. Kai meillä kaikilla. Kaikilla on omat salaisuutensa, pimeät puolensa, joista ei muille puhuta, puolia, jonne ei muita ihmisiä lasketa. Kai se on osa ihmisenä olemista.
Voiko siis täysin luottaa kehenkään? Vastaus on ei. Ihminen ei voi koskaan täysin luottaa toiseen ihmiseen. Ei koskaan. Kun et koskaan täysin luota kehenkään, mahdollisuus siihen, että sinua tulee sattumaan pienenee. Jos kukaan ei tiedä heikkouksiasi, ei kukaan voi satuttaa.
”Ei kukaan pysty satuttamaan minua. En ne tiedä, että minuun sattuu, jos minä en itke. Sen takia ne ei pysty satuttamaan minua. Eikä kukaan pysty itkettämään minua.”
Minä en enää jaksa.
Teen kaikkeni, että muilla olisi hyvä olla. Teen sitä työkseni, teen sitä vapaa ajallani. Laitan aina muiden tarpeet omieni edelle. Olen kai tehnyt sitä jo niin kauan, ettei minulla enää edes ole omia tarpeita, ei omia mielipiteitä.
Muutamia päiviä sitten minulta kysyttiin ”Mistä sinä unelmoit?”. En osannut vastata. Ensimmäisenä mieleeni tuli rauha. Haluan rauhaan. Haluan kuolla. Ei sitä kuitenkaan voinut sanoa ääneen. Taisin loppujen lopuksi vastata jotain tähän tyyliin ”olla onnellinen”.
Jatkokysymys: ”Mitä kuuluu onnelliseen elämään?”. Ja taas kiusallinen hiljaisuus. Mistä vitusta minä tietäisin. En tosiaankaan tiedä mitä haluan, mikä tekee minut onnelliseksi. Olen aina elänyt elämääni muiden kautta, kunhan kaikki muut ovat onnellisia. Minä annan myöten, teen kompromisseja, annan muiden tehdä päätökset. Myötäilen ja seuraan. Ei minulla ole unelmia, haaveita tai tavoitteita elämälleni.
Ei minulla ole mitään.
Löysin erään sivuston, jolle oli koottu muutamia niin sanottuja viimeisiä viestejä. Minua kiinnostaa kovasti, mitä ihmiset haluavat viimeisinä sanoinaan sanoa, kertoa niille ihmisille, joita tänne jää, kun itse lähtee pois.
”To all my friends and loved ones, I ask of you one last favor: don’t let my spirit die. Remember me for the laughs and the good times, the thrills we all had together. I hope I made a place in all your hearts and touched each and every one of you in a special way. I have chosen to die, but I haven’t chosen to be forgotten. I must find a new world, a world of peace and happiness. I want you all to know I am not afraid to die, only to quit living. I’ll miss you.”
Ymmärrän tätä kirjoittajaa täysin. Kuin olisin itse tämän viestin kirjoittanut. Että kaikki muistaisivat naurun, hyvät muistot, sen miten on muita ihmisiä koskettanut ja joista on välittänyt.
“I must end it. There’s no hope left. I’ll be at peace.”
Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että aina on toivoa jäljellä. Vaikka kirjoitan synkkiä ajatuksiani tänne, vaikka olen surullinen ja lohduton, uskon että AINA on toivoa.. jos vain tahtoa riittää. Siitä se on kiinni.
“I don’t have any choice in the matter. To make everything better I have to die. I can’t make it right by living. I’m so scared I want out but oh I don’t know.”
“I’m so cold, please do something. I can’t stand this empty feeling that I’m having. My head is horrible. Stop the pounding it hurts so much. I have no control over anything in my life. I’m breaking into pieces. Somebody do something.”
Nämä kaksi ovat kuin vielä avun huutoja, eivät itsemurha viestejä. Minusta näistä viesteistä huokuu pelko ja epävarmuus, yksi sana ”apua”.
“The time has come for me to move on. I don’t come to this decision lightly, however, but now that I’m older, I’ve finally realized that there’s a world of difference between living happily ever after and just living ever after. I may seem strong. But I’m not. I’m just like anyone else. We can feel pain. We can die. And I won’t be the one to destroy anyone else’s hopes and dreams. Never again.”
There’s a difference between living happily ever after and just living ever after.
