nine inch nails
I hurt myself today to see if I still feel.
I focus on the pain, the only thing that’s real.
The needle tears a hole the old familiar sting, try to kill it all away but I remember everything.
What have I become?
My sweetest friend, everyone I know goes away in the end.
You could have it all, my empire of dirt.
I will let you down, I will make you hurt.
I wear this crown of shit upon my liar’s chair.
Full of broken thoughts, I cannot repair.
Beneath the stains of time the feelings disappear.
You are someone else, I am still right here.
If I could start again a million miles away, I would keep myself, I would find a way.
Jouluateria.
Sukulaisia ympärillä, kaikki ovat onnellisia. Joku tyrkyttää koko ajan lisää ruokaa, lapset juoksevat ja nauravat, muut vaihtavat kuulumisia, joululaulut soivat radiosta. Sukulaisia 0n tullut ympäri suomea, kaikki yhdessä koossa.
Kukaan ei puhu minulle, ja hyvä niin. Minulla ei ole mitään sanottavaa mihinkään.
Nakerran kuivaa joulutorttua ja odotan, että tämä on ohi.
Olen hymyillyt koko päivän, niin että poskiini koskee. Pelkään, että jos lopetan hymyilyn, romahdan.Pelkään, että joku huomaa etten hymyilekään, pelkään että joku ajattelee, etten viihdykään. En minä halua olla epäkohtelias.
”Tätä teennäistä hymyä ei voi pyyhkiä millään, jähmettyneinä poskipäät vielä kiristyy lisää.”
Minä en enää jaksa olla väsynyt. Minä en jaksa !
En pysty nukkumaan. Kyllä minä nukahdan helposti, mutta herään yöllä, monta kertaa. Näen painajaisia. Kun aamulla täytyy raahautua töihin, olen kuoleman väsynyt. Pakko jaksaa painaa. Pakko pakko pakko. Koko tämä elämä on yhtä helvetin pakkoa. Miten tämän saa loppumaan…
If I could sleep forever,
I could forget about everything
If I could sleep forever.
https://www.youtube.com/watch?v=jCrIt1koGao
Kukaan ei oikeasti rakastaisi minua, jos tietäisi, millainen min oikeasti olen.
Jos joku näkisi tämän tekopirteän ja aina niin aurinkoisen verhon taakse, jos joku tajuaisi millainen ihminen minä todellisuudessa olen… Mikä järkytys. Olenkin oikeasti kyyninen, itseäni syvästi vihaava, kuolemaa ihaileva ihmispaska. Jos joku saisi tietää, ettei nauruni ole aitoa, tai etten ole niin reipas ja aikaansaava kuin annan ymmärtää, jos joku saisi tietää kuinka paljon syytän itseni kaikesta mitä ikinä tapahtuukaan…
Miten minä olen oikeasti se kaiken pahan alku, ja juuri.
Mitä tapahtuisi jos kulissini sortuisi ja läheiseni saisivat tietää, millainen ihminen minä todella olen? Kuka sellaista ihmistä pystyisi rakastamaan?
Edessäsi on
ruukku pohjaton.
Se malja vain sua oottaa.
Sillä viini tuo
eilisen pois pyyhkii,
jaksat huomiseen…
Murheisille sydämille,
kärsiville, kaipaaville,
petetyille, jätetyille,
raskaan taakan kantajille:
lasi täyteen!
Se malja vain sua oottaa.
”Onko kaikki hyvin?” ”Onko hermot vähän kireellä?” ”Vaivaako siuta joku?” ”Haluaisitko sie puhua?”
Tällaisia kysymyksiä olen saanut viime aikoina. Aika helppoja portteja keskusteluun siitä, että kyllä, minua vaivaa jokin. Apua. Haluaisin puhua, kaikki ei ole hyvin.
Olen kuitenkin oppinut itsestäni jotain uutta; kun minulta tällaisia asioita kysytään, tulen aivan uskomattoman vihaiseksi. Olisi kuin muuttuisin koiraksi, vihaiseksi, äriseväksi koiraksi, joka raivollaan puollustaa isäntäänsä. Joku on tunkeutumassa MINUN reviirilleni. Olen valmis puremaan hyökkääjää ja haukun kuin mielipuoli.
Tällainen tunnemylly sisälläni syntyy, näistä kysymyksistä. Mieleeni ei tulekaan alkaa kertomaan siitä, mikä minua oikeasti vaivaa, vaan mieleni tekisi vain karjua ”MITÄ VITTUA SE SIULLE KUULUU ANNA OLLA”.
Älä tule minun reviirilleni. Älä kysele. Jätä minut rauhaan.
Sen sijaan että huutaisin nämä asiat, tai näyttäisin pientäkään hitusta puollustusreagtiostani, yleensä hymyilen hieman ja vastaan rauhallisella, hiljaisella äänellä ”Ei miulla mikään oo, väsyttää vaan.”
Ja kaikki on taas niinkuin ennenkin.
Kerroin kerran ajatuksistani eräälle terveydenhoitajalle.
En minä kaikkea pystynyt kertomaan, mutta kerroin, että minulla on välillä vaikeaa, ja todella pahoja ajatuksia. Toivoin saavani jonkinlaista apua, ohjausta puhumaan jollekin ammatti-ihmiselle. Tukea.
Toisin kävi.
”Sinun täytyy miettiä onko elämässäsi kaikki hyvin”.
Kyllä on.
”Kaikilla on vaikeaa näin kaamosaikaan.”
Ja siihen se jäi.
Minun teki mieli vastata, että kyllä, on vaikeaa näin kaamosaikaan. On vaikeaa pimeän aikaan, ja valoisan aikaan. On vaikeaa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. On vaikeaa aamuisin, päivisin, iltaisin ja öisin.
Vittu.
Luin erään ajatuksen.
”Ihmiset eivät tapa itseään lopettaakseen elämänsä, he tappavat itsensä lopettaakseen tuskan ja kivun.”
Kai se on joidenkin kohdalla niin, itse ajattelen kyllä, että tappaisin itseni nimen omaan lopettaakseni elämäni. Lopettaisin itseni.
Lopettaakseni olemiseni. Haluaisin lopettaa ajattelun, huolehtimisen, itseni vihaamisen, arjen tuskaisen pyörittämisen, fyysisen olemukseni…
Saisin lopetettua vihan kierteen, tappaa pahat ajatukseni ja tämän salailun, salailun siitä, millainen ihminen minä oikeasti olen, mitä minä oikeasti haluan, mistä oikeasti unelmoin.
Ei enää miettimistä, missä on minun elämänhaluni, missä paloni tuntea ja olla olemassa.
Lopettaisin elämäni, jota en oikeasti valinnut, jota en halunnut, joka tuntuu turhalta ja käyttämättömältä.
Ja samalla kipu lakkaisi.
”Uima-altaassa kelluu lehtiä,
jo kauan sitten siihen hukkui joku onneton,
juhlien jälkeen aamulla nuorukainen sukelsi matalaan päätyyn
ja halkaisi kauniin kallonsa.”
Joskus mietin elämääni niin kuin elokuvaa.
Synkkää, suomalaista elokuvaa, jossa joka kohtauksessa joku juo viinaa tai polttaa tupakkaa. Samea tunnelma, masentuneet ihmiset, harmaus.
Elämäni on kuin elokuva, jossa en ole pääosassa. Minä olen aina sivuosassa, pienessä ja mitättömässä. Kukaan ei välitä, mitä sivuosan esittäjälle tapahtuu.
Elokuvan päätähti, sankari, selviytyy lopulta dilemmoidensa läpi voittoon. Ja sivuhenkilö tarinassa, no, ei kukaan elokuvan loputtua mieti miten hänelle kävi.
Pääsikö sivuroolihahmo naimisiin, löysikö hän oikean rakkautensa, pääsikö hän yli ongelmistaan, ratsastiko hänkin omaan auringon laskuunsa…
Hän vain on. Minä vain olen.
Minulla on ollut hyvä elämä.
Kaikilla on ylä- ja alamäkensä, niin minullakin, mutta kaiken kaikkiaan, minulla on ollut todella hyvä elämä. Kuitenkin olen aina ollut jossain määrin itsetuhoinen. Olen syönyt lääkkeitä vaikuttaakseni pirteämmältä, olen viillellyt jalkojani, olen juonut itseni umpitunneliin useita kertoja jotten ajattelisi.. Pää täynnä ei tarvitse ajatella mitään.
Häpeän itseäni, niin paljon että välillä tahtoisin hirttää itseni (en koskaan voisi oikeasti hirttää itseäni, se olisi aivan kamalaa sille joka minut löytäisi roikkumasta.. En minä sellaista halua kenellekään.) Minä en pidä itsestäni. En ollenkaan.
Miten elämäni on mennyt tähän pisteeseen? Vai onko se aina ollut siinä pisteessä? Olenko minä luonnostani tällainen?
En muista koskaan tunteneeni suunnatonta elämänhalua… Lapsena kirjoitin ystäväkirjoihin, että suru on kaunista… Olen aina pitänyt kuolemaa kauniina ja helpottavana. En ole ikinä osannut pelätä sitä. Ehkä jollain tasolla olen aina odottanut sitä.
Pahimpina aikoina olen toivonut, että saisin syövän, sellaisen jota parhaimmatkaan lääkärit eivät pystyisi hoitamaan. Hiipuisin luonnollisesti pois. Se olisi helpompaa muille ihmisille. Saisi rauhassa hyvästellä. Olisi syy kuolla. Hyvä syy. Nyt minulla ei ole…
Tuntuu turhalta, itsekkäältä ja kiittämättömältä lopettaa elämänsä, kun kaikki on hyvin. Ja minullahan on asiat hyvin ! Minulla ei vain ole intohimoa elää. Olen vain uupunut.
Päivästä toiseen, täytyy pyörittää arkea, ja minä vain odotan että se oppisi pyörimään itsekseen. Ei se niin mene. On jaksettava tehdä asioita. Käy töissä, maksa laskut, siivoa, näe ystäviä, vietä laatuaikaa perheen kanssa, huomioi rakastasi..
Joka päivä.
Tuntuu äärettömän lohduttomalta olla kahlittuna itseensä. Enkä pääse pois.
