”Paineet voi purkaa kahdella tapaa,
minä suosin sitä että valvoo kunnes nukahtaa.
Kaikki haluaa auttaa niin hyvin kuin osaa.. Se menee ihan hukkaan mutten kertoa kehtaa.
Minä haen suojaa kahdesta paikkaa; toinen on vain unta ja toinen kuvitelmaa.
Vietän kaikki päivät matkalla niihin. Perille kun pääsen on kaikki paljon paremmin.
Mut kahlitsevat lauseet ja mielen, ne nousevat aina uudelleen.
Haluan jonkun, joka auttaa selviimään.
Vain itseni peilissäni nään.”
https://www.youtube.com/watch?v=vUzBCl6iVoc
Bas Jan Ader – Too sad to tell you.
Bas Jan Ader oli hollantilainen taiteilija. Tämän teoksensa ”Too sad to tell you” hän teki vuosina 1970-71.
Videolla hän itkee. On jotenkin helpottavaa katsoa toisen ihmisen kyyneliä, kun itse et pysty itkemään. Kuin hän itkisi puolestani.
Kukaan ei koskaan saanut selvää, mikä hänet inspiroi tähän projektiin, miksi hän oli surullinen, miksi hän itki.
Ehkäpä se oli hänen tapansa huutaa apua.
Ader lähti purjehtimaan 1975 pienellä purjeveneellä, Cape Codista, tarkotuksenaan ylittää Atlantti.
Hänen purjeveneensä löytyi ajelehtimasta tyhjänä Irlannin rannikolta.
Häntä ei koskaan löydetty.
http://www.basjanader.com/
Onko tässä elämässä mitään järkeä?
Päivät seuraavat toisiaan, yrität pyörittää arkea ja odotat koko ajan, milloin se oppisi pyörimään itsekseen. Ei se opi.
Aurinko nousee ja se laskee, ja koko se aika sinulla on vain kasa velvoitteita hoidettavanasi. Asioita joita on pakko tehdä, on pakko saada aikaiseksi. Sekö on elämän tarkoitus.
Synnyt tahtomattasi tähän maailmaan. Opit elämään, olemaan yhteiskunnalle hyödyllinen, sokea lammas joka ihmismassan joukossa menee eteenpäin, ihan niinkuin kaikki muutkin. Olet väritön kaiken sen harmaan massan keskellä.
On kiire, on suoritettava koko ajan, työsi täytyy olla parempi kuin muiden, on tienattava paljon rahaa, täytyy kouluttautua paremmin ja paremmin, on kuntoiltava ja syötävä oikein, näytettävä hyvältä, kodin on oltava siisti ja hienosti sisustettu, on maksettava laskuja ja veroja, autettava muita, järjestettävä aikaa muille ihmisille..
On mentävä koko ajan eteenpäin, ja kuitenkin, kun oikein tarkkaan katsot, pysyt koko ajan ihan paikallasi.
Tuntuu siltä, että olen kaivanut itselleni niin syvän kuopan, etten enää pääse omin voimin sieltä pois. Mutta avun pyytäminen on heikoille. Minä en halua että kaikki tietävät, että minä olen heikko.
Nyt minä sen olen tehnyt. Vihdoinkin. Minä pyysin apua. Olen minä pystynyt siis avaamaan suuni. Mihin se johti?
Ei mihinkään. Pään silityksiä, halaus. Se oli siinä. Mitä vitun hyötyä tästä mistään on. Ei vittu mitään.
Kun vaan jaksaa hymyillä, niin kaikki ajattelee, että minulla on kaikki ihan hyvin. Eikö ne vittu ymmärrä, minä pyysin apua. Minä kerroin. Minä kerroin että vihaan itseäni, että kuolema on ihana unelma mielessäni, olla olematta. Minä kerroin etten jaksa enää, en jaksa enää yksin. Ja mihin se johtikaan. Ei yhtään mihinkään.
Välillä kun on niitä iltoja, että tuntuu pahalta, enkä jaksaisi olla, kuoleman ajatteleminen helpottaa. Se tuntuu niin hyvältä ja lohduttavalta ajatella, että tämä kaikki ei kestä ikuisesti. Vielä jonain päivänä saan sen helpotuksen, kun ei enää tarvitse ponnistella ollakseen olemassa.
Se ajatus on auttanut minua niin monesti jaksamaan eteenpäin. Se, ettei tämä ole ikuista. Se on kaunis ajatus.
En minä aina toivo ja odota, ihaile kuolemaa. Ei minulla aina ole toiveita kuolemasta.
Minulla on myös välillä toiveita syntymättömyydestä.
Kello soi 07.o0. Hyppään ylös sängystä, keitän liian vahvaa kahvia. Nautin sen parvekkeella tupakan kera.
Puen päälleni, meikkaan; näytän ihmiseltä. Kiirehdin töihin, vaikka olen joka aamu etuajassa.
Teen työni. Hoidan sen hyvin. Saan siitä paljon kiitosta ja hyvää palautetta. Olen hyvä siinä mitä teen. Ainakin muiden mielestä.
Päivä tuntuu pitkältä. Raahaudun kotiin klo 17.00.
Mies on kotona, sohvalla Tv on auki ja suoltaa paskaa pitkin meidän olkkaria.
”Mites päivä meni?” ”Hyvin, mites sun?” ”Tässähän tää.”.
Ja hiljaisuus.
Raahaudun keittiöön, teen ruokaa, tiskaan, siivoan keittiön.
Puhelin soi, en vastaa. Saan viestin, luen sen, ja valehtelen taas olevani kiireinen.
Syön.
Rojahdan sohvalle miehen viereen ja istun siinä loppu illan tuijottaen toosaa, ymmärtämättä mitään mitä siellä tapahtuu. Tuijotan hiljaa enkä jaksaisi olla.
Odotan, että kello on niin paljon, että voin käydä nukkumaan. Odotan odotan odotan.. Haluan vain nukkua.
Tätäkö elämä on? Tätäkö sen kuuluukin olla? Ei voi olla totta…
Jos on kaikki asiat mallillaan, niin ihminen on onnellinen.
On rakkaita ihmisiä, hyviä ihmissuhteita, monenlaisia. On työ, josta vieläpä pitää, on koti jossa on turvallista olla, on ruokaa eikä rahankaan kanssa ole mitään harmeja. Näin ihminen on onnellinen. Ei ole stressiä, ei huolia, ei suruja, murheita..
Miksen minä sitten ole?
Tai olenhan minä, hetkittäin. Miksi minä silti haluaisin kuolla, luovuttaa? Se tuntuu niin helpolta ratkaisulta kaikkeen, ulos pääsyltä.
On minulla hyviäkin päiviä. Sellaisia päiviä kun tuntuu ihan onnelliselta, ja hymyilyttää.
Ja sitten tulee näitä päiviä, kun ääni sisälläni huutaa ”tapa ittes, ei susta ole edes siihen..”. Mitä minä sille äänelle teen? Mistä tämä olo tulee? Niinä päivinä olen hiljaa, en hymyile, ja suoraan sanoen vituttaa. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Uuvuttaa, tekisi mieli antaa periksi.
Aluksi nämä ajatukseni menivät teini-iän piikkiin. Eikös kaikki teinit ole jotenkin ahdistuneita? Niin minä silloin ajattelin, ja vakuutin itselleni, että ajan kanssa tämä helpottuu. Milloin sitten?
Mietin näitä asioita 12-vuotiaana ja vakuutin itselleni, että kyllä minä opin elämään.
Nyt olen 22. Enkä ole oppinut mitään.
En osaa puhua tunteistani. Se on kamalaa. Kai olen siinä suhteessa kuin mies. ”Rakastan sinua”, jo sen sanominen ääneen vaatii valtavia ponnisteluja. Kun pitäisi puhua vaikeista asioista, pala nousee kurkkuuni ja tuntuu että tukehdun siihen jos puhun. Siksi useimmiten olen aivan hiljaa. Siksi kukaan ei tiedä tästä mitään. Eikä saakaan tietää, ei muiden tarvitse huolehtia ja kärsiä, koska minä kärsin. Minä pärjään kyllä yksinkin, olenhan minä tähänkin asti pärjännyt..
Kysymyksiä, ”Mitä mietit, miksi olet niin hiljaa, onko joku huonosti”, vastauksia ”en mitään, ei, väsyttää vaan…”
Miksi puhuminen on niin vaikeaa? Jos vain puhuisin, kertoisin tästä kaikesta jollekin, se saattaisi helpottaa. Voisin oppia nauttimaan elämästäni täydellisesti, saattaisin oikeasti olla jopa onnellinen! Ehkä löytäisin tahtoni elää.
Miksen siis vain puhu? Koska minulla se on ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ahdistavaa, olen niin huono siinä..
Ehkä tämä kirjoittaminen auttaa? Vie osan ajatuksistani pois, se auttaa ihan vähän.. Ainakin toivon niin.
Tämä on niin paljon helpompaa kuin puhuminen.
Ehkä ois helpompaa olla jos ajatukset ei ois hirmumyrskyjä, vaan tähdenlentoja.
Mä otan kaiken aina todesta, vaikka mikään ei oikeastaan kiinnosta.
Haluan vain rakastaa, mutten jaksa nostaa mun luomia.
Kun suljen silmät kuulen huudon; juokse.
Ja minä alan juosta, mut veri, se pakenee päästä.
Mulla on pahoja aavistuksia, mielessä tämän tästä,.
Enpä taida hengissä selvitä elämästä.
Jos joku tuttuni tappaisi itsensä, olisin toki järkyttynyt, surullinen, mutta minä ymmärtäisin.
Olen kuullut itsemurhista puhuttaessa paljon erilaisia kommentteja ja mielipiteitä.
”Se oli aina niin iloinen”, ”Se aina nauroi ja oli niin aurinkoinen”… Niinhän sinä luulet. Minä kyllä ymmärrän. On helppoa näyttää joltain mitä et oikeasti olet. Vaikuttaa täysin elävältä ja onnelliselta, vaikka olet enää pelkkä kuori. Hengität, muttet elä.
”Itsemurha on itsekäs teko!” Ehkä se sitä on.
Mutta kuvittele itse eläväsi lukittuna ihmiseen, jota vihaat, inhoat ja halveksit yli kaiken. Sinun on pakko elää sen henkilön kanssa koko elämäsi. Pystyisitkö siihen, vai olisitko sittenkin ehkä hieman itsekäs?
”Itsemurha – eihän se johda mihinkään.” Aivan. Kuinka ihana ajatus.
”Miksei se puhunut kellekkään?”. Jaa. Miksipäs ei. Siitä puhuminen, että aikoo lopettaa oman olemassa olonsa, ei ole mitenkään helppo aihe. ”Kaunis ilma eikö?” ”On joo.” ”Aattelin tossa muuten tappaa itteni.”
No joo, hyvähän siitä olisi puhua jollekin, mutta kun se ei ole niin helppo aihe kaikille muillekaan. ” Mä oon joskus aatellut tappaa itseni.. Haluaisin kuolla.”. Hiljaisuus, pitkä hiljaisuus. Kova halaus, rutistus ”Voi sua..”. Ja seuraavana aamuna kaikki oli kuin ennenkin. Asia loppuun käsitelty.
Jatkan tätä teko hymyä ja päivästä päivään jaksamista eteenpäin, ja te kaikki uskotte että minulla on asiat hyvin. Hienoa.
Niin, ”miksei se puhunut kenellekään”. Ehkä se puhui. Ehkä ei. Ehkä se yritti. Ehkä sitä ei kuunneltu.
Mitä pitäisi tehdä tällaiselle elämälle jotai ei halua käyttää. Turhaa. Kaikki on pakkoa. Pakko jaksaa jatkaa, puskea eteenpäin, päivästä toiseen. Ja niin yksin. Ei kukaan tiedä mitä ajattelen oikeasti, miltä oikeasti tuntuu. Enkä minä pysty kertomaan. En minä osaa puhua.
Joku voisi olla ikionnellinen jos olisi samassa tilanteessa kuin minä. Miksei olisi? Kaikki on hyvin. Olen kai jotenkin sairas kun mikään ei riitä. Mikään ei kelpaa. Miksen minä pysty nauttimaan tästä elämästä, miksi se on niin saatanan vaikeaa.. Olenko minä yksinkertaisesti vain niin kiittämätön ja itsekäs?
En minä halua olla sellainen. En minä halua olla tällainen, en minä halua olla masentunut.. Mutta minä vain olen. Ja tiedän sen, etten saa tähän apua, ennenkuin avaan suuni. Jos en koskaan puhu tästä ikinä kenellekään, mitä minulla tapahtuu?
Joko minä selviän tästä kaikesta ja opin elämään. Tai elän elämäni tässä harmaassa mössössä jossa nyt kuljen, tietämättä minne olen menossa ja miksi.
Tai sitten minä kuolen.
Mikä minussa on vikana, olenko minä sairas?
Masentunut? En usko. Ei minua masenna, kai. Minä vain haluan olla olematta.
Ymmärrätääköhän kukaan yhtään mitä tarkoitan? Tuskin..
Masentunut ihminen on selvästi masentunut. Ruoka ei maistu, ei nukuta, itkettää, ahdistaa.. Ei minua. Syön, nukun vaihtelevalla menestyksellä, minua ei pahemmin itketä, eikä ahdista. Ainoa asia mikä on huonosti, on se, että toisinaan vihaa itseäni. Aivan suunnattomasti. Tai, sekin vaihtelee päivittäin. On niitä päiviä, että tulen itseni kanssa toimeen, saatan jopa hieman hymyillä itselleni. Ja on taas niitä päiviä, jolloin haluaisin hypätä narun päähän samantien.
Niinä päivinä ajattelen… ”Miksi olen niin tyhmä, enkö osaa tehdä mitään oikein, miksi olen niin ruma, miksi olen niin lihava…”. Joku joskus sanoi minulle, että jos ei rakasta ensin itseään, ei kukaan muukaan voi sinua rakastaa.
Paskapuhetta.
Pidän itseäni rumana, aivan sanoinkuvaamattoman vastenmielisenä. Jos syön liikaa, se tuntuu niin kuvottavalta..
Ääni sisälläni herää taas tuomaan minut todellisuuteen ”saatanan läski, taas sinä syöt ja lihot, hyi helvetti”… Minulla on niin huono itsetunto. Valtava riittämättömyyden tunne, kun en vain riitä, en millään..
Soimaan itseäni usein. Olen mielestäni liian tyhmä ja ruma, kuka minua pystyisi rakastamaan.
Kuka minun kanssani jaksaa elää, kun en edes itse jaksa. Miten voin olla näin inhottava, saamaton ja kiittämätön. En ole mitään. Ja minä uskon kaiken sen, mitä itselleni sanon. Ihan sama, sanoo kuka tahansa jotain muuta, uskon vain itseäni. En luota kehenkään, sillä tavalla vain satuttaa itseään loppujen lopuksi.
Pelottavaa olla niin kiinni itsessään, varsinkin kun vihaa itseään näin paljon.
Olen kyllästynyt tähän elämään. Uupunut vastoinkäymisiin.
En ole vahva vaikka usein niin luullaan, olen tosi heikko. En vain näytä sitä kenellekään. Tekisi vaan mieli luovuttaa, se olisi kaikkein helpointa. Ei tarvitsisi taistella, ei skarpata koko aikaa ja näytellä, ei ajatella mitään, ei huolehtia ja stressata.. Olisin vapaa, kaikesta. Se olisi ihanaa..
En jaksa enää miellyttää. En jaksa enää kaikkea sitä pakkopullaa mitä elämässä on. Raahaudun aamuisin töihin, ja olen niiin väsynyt. Töiden jälkeen pitäisi nähdä ystäviä, mutta en minä jaksa. Ei minua kiinnosta. Olen niin uupunut. Ja ystäväni suuttuvat minuun, kun minua ei enää näy eikä kuulu. En vain jaksa enää välittää.
Haluan vain olla kotona, hautautua sängyn pohjalle, nukkua, nukkua ja nukkua. Asuntoni on kaameassa kunnossa, pitäisi siivota, mutta kun en minä jaksa.
Olen poikki eikä kaikki uni maailmassa riitä sitä poistamaan.
En tiedä mikä auttaisi.
To Boddah
Speaking from the tongue of an experienced simpleton who obviously would rather be an emasculated, infantile complain-ee. This note should be pretty easy to understand.
All the warnings from the punk rock 101 courses over the years, since my first introduction to the, shall we say, ethics involved with independence and the embracement of your community has proven to be very true. I haven’t felt the excitement of listening to as well as creating music along with reading and writing for too many years now. I feel guity beyond words about these things.
For example when we’re back stage and the lights go out and the manic roar of the crowds begins., it doesn’t affect me the way in which it did for Freddie Mercury, who seemed to love, relish in the the love and adoration from the crowd which is something I totally admire and envy. The fact is, I can’t fool you, any one of you. It simply isn’t fair to you or me. The worst crime I can think of would be to rip people off by faking it and pretending as if I’m having 100% fun. Sometimes I feel as if I should have a punch-in time clock before I walk out on stage. I’ve tried everything within my power to appreciate it (and I do,God, believe me I do, but it’s not enough). I appreciate the fact that I and we have affected and entertained a lot of people. It must be one of those narcissists who only appreciate things when they’re gone. I’m too sensitive. I need to be slightly numb in order to regain the enthusiasms I once had as a child.
On our last 3 tours, I’ve had a much better appreciation for all the people I’ve known personally, and as fans of our music, but I still can’t get over the frustration, the guilt and empathy I have for everyone. There’s good in all of us and I think I simply love people too much, so much that it makes me feel too fucking sad. The sad little, sensitive, unappreciative, Pisces, Jesus man. Why don’t you just enjoy it? I don’t know!
I have a goddess of a wife who sweats ambition and empathy and a daughter who reminds me too much of what i used to be, full of love and joy, kissing every person she meets because everyone is good and will do her no harm. And that terrifies me to the point to where I can barely function. I can’t stand the thought of Frances becoming the miserable, self-destructive, death rocker that I’ve become.
I have it good, very good, and I’m grateful, but since the age of seven, I’ve become hateful towards all humans in general. Only because it seems so easy for people to get along that have empathy. Only because I love and feel sorry for people too much I guess.
Thank you all from the pit of my burning, nauseous stomach for your letters and concern during the past years. I’m too much of an erratic, moody baby! I don’t have the passion anymore, and so remember, it’s better to burn out than to fade away.
Peace, love, empathy.
Kurt Cobain
Frances and Courtney, I’ll be at your alter.
Please keep going Courtney, for Frances.
For her life, which will be so much happier without me.
I LOVE YOU, I LOVE YOU!
I can’t live in this life. I don’t have the passion anymore.
Se on se juttu. Intohimo, elämänhalu. Joku joskus kertoi minulle, että ihmisen halu elää on niin suunnaton, että ihminen tekee sairaitakin asioita vain selvitäkseen.. Jäätyään kallioilla kivien väliin jumiin ranteestaan, leikkaa kätensä irti. Olen monta kertaa miettinyt, että itse todennäköisemmin tappaisin itseni. Luovuttaisin helposti. Menisikö se todellisuudessa niin? En voi tietää varmasti, ennenkuin olen siinä pisteessä, että joko silvon ruumiinosani irti, tai kuolen. Kuoleminen tuntuu helpommalta. Luovuttaminen on helppoa.
It’s better to burn out than fade away.
Minusta tuntuu siltä, että katoan. Liukenen ilmaan, pikkuhiljaa. Minuuteni häviää, haihtuu ilmaan koko ajan, hiljalleen, ja minusta jää jäljelle vain tyhjä kuori. Missä on minun haluni elää?
I’ve tried everything within my power to appreciate it (and I do,God, believe me I do, but it’s not enough).
Tuntuu niin käsittämättömän itsekkäältä näiden ajatusten kanssa, minulla on kaikki ja enemmän. Minun pitäisi olla onnellinen, onnellisempi kuin useimmat. Mutten ole. Arvostan ja olen kiitollinen siitä kaikesta mitä minulla on, kaikesta. Mutta en nauti siitä. En nauti mistään. Mutta minä yritän, saatana minä yritän. Mutta en minä osaa.
There’s good in all of us and I think I simply love people too much, so much that it makes me feel too fucking sad. The sad little, sensitive, unappreciative, Pisces, Jesus man. Why don’t you just enjoy it? I don’t know!
Niimpä niin. Love too much. Se tästä kaikesta tekee hankalaa. Tämähän olisi ihan liian helppoa jos ei rakastaisi.
