Samaa paskaa, eri päivä.
Kello soi 07.o0. Hyppään ylös sängystä, keitän liian vahvaa kahvia. Nautin sen parvekkeella tupakan kera.
Puen päälleni, meikkaan; näytän ihmiseltä. Kiirehdin töihin, vaikka olen joka aamu etuajassa.
Teen työni. Hoidan sen hyvin. Saan siitä paljon kiitosta ja hyvää palautetta. Olen hyvä siinä mitä teen. Ainakin muiden mielestä.
Päivä tuntuu pitkältä. Raahaudun kotiin klo 17.00.
Mies on kotona, sohvalla Tv on auki ja suoltaa paskaa pitkin meidän olkkaria.
”Mites päivä meni?” ”Hyvin, mites sun?” ”Tässähän tää.”.
Ja hiljaisuus.
Raahaudun keittiöön, teen ruokaa, tiskaan, siivoan keittiön.
Puhelin soi, en vastaa. Saan viestin, luen sen, ja valehtelen taas olevani kiireinen.
Syön.
Rojahdan sohvalle miehen viereen ja istun siinä loppu illan tuijottaen toosaa, ymmärtämättä mitään mitä siellä tapahtuu. Tuijotan hiljaa enkä jaksaisi olla.
Odotan, että kello on niin paljon, että voin käydä nukkumaan. Odotan odotan odotan.. Haluan vain nukkua.
Tätäkö elämä on? Tätäkö sen kuuluukin olla? Ei voi olla totta…
