Tämä ei ole ikuista.
Tuntuu siltä, että olen kaivanut itselleni niin syvän kuopan, etten enää pääse omin voimin sieltä pois. Mutta avun pyytäminen on heikoille. Minä en halua että kaikki tietävät, että minä olen heikko.
Nyt minä sen olen tehnyt. Vihdoinkin. Minä pyysin apua. Olen minä pystynyt siis avaamaan suuni. Mihin se johti?
Ei mihinkään. Pään silityksiä, halaus. Se oli siinä. Mitä vitun hyötyä tästä mistään on. Ei vittu mitään.
Kun vaan jaksaa hymyillä, niin kaikki ajattelee, että minulla on kaikki ihan hyvin. Eikö ne vittu ymmärrä, minä pyysin apua. Minä kerroin. Minä kerroin että vihaan itseäni, että kuolema on ihana unelma mielessäni, olla olematta. Minä kerroin etten jaksa enää, en jaksa enää yksin. Ja mihin se johtikaan. Ei yhtään mihinkään.
Välillä kun on niitä iltoja, että tuntuu pahalta, enkä jaksaisi olla, kuoleman ajatteleminen helpottaa. Se tuntuu niin hyvältä ja lohduttavalta ajatella, että tämä kaikki ei kestä ikuisesti. Vielä jonain päivänä saan sen helpotuksen, kun ei enää tarvitse ponnistella ollakseen olemassa.
Se ajatus on auttanut minua niin monesti jaksamaan eteenpäin. Se, ettei tämä ole ikuista. Se on kaunis ajatus.
En minä aina toivo ja odota, ihaile kuolemaa. Ei minulla aina ole toiveita kuolemasta.
Minulla on myös välillä toiveita syntymättömyydestä.
